Pelastusretkikunta Caminoittenmaille

Pelastusretkikunta haukottelevan Caminan vierellä, mukana myös vielä kohta entinen omistaja. Siitä oli puhuttu jo jonkin aikaa, että ne pitäisi hakea pois ja pelastaa. Nimittäin kaksi Caminaa oli odotellut jo yli kymmenen vuotta hakijoitaan Laukaalla, Lievestuoreen takana. Pari kaveria oli jo vuoden hieronut kauppaa ja asia oli nyt edennyt siihen pisteeseen, että rahat ja autot vaihtaisivat omistajaa mahdollisimman pian. Nyt puuttui enää porukka, joka hakee ja kuljetustapa millä ne tuotaisiin pois. Matka oli kohtuullisen pitkä, noin 200 kilometriä.

Onneksi meillä on hyviä kavereita: Renault-harrastajat , joiden kanssa vietämme mm. Pikkujouluja ja muutenkin pidämme yhteyttä sekä 2CV-harrastajat. Heistä Jari Saarelalla on Caminan kuljetukseen sopiva Renault Saviem, kiitokset hänelle kaikesta avusta.

Pidimme Pä-Häm AC ry:n tapaamisessa asiasta porukalla miitingin ja päivämäärä ja lähtöaika lyötiin lukkoon. Lähtö olisi 18.10.1998 klo. 07.00 sunnuntaina. Meitä oli kuusi kaveria, joilla juuri tämä päivä sopisi. Muitakin olisi tullut. Eli mukaan lähtevä sixpäkki koostuisi: Jari Saarela (Renault-harrastaja), Timo Kosonen (2CV/AMI/Camionnette), Pekka Tolvanen (kaikki mahdolliset Citikat), Seppo Nieminen (2CV), Hannu Ruuskanen (2C/Visa/Camionnette), minä ite, Manu Huvila (CX,DS,Visa,ym.). Perässä olevat tyyppimerkinnät vastaavat lähinnä tämän hetkisiä harrastekulkimia, muita lainkaan väheksymättä vaan päinvastoin, kaikki "viiksikärryt" ovat sydäntä lähellä, kuten retkueen koostumus jo osoittaa.

Pimeää oli kun lähdettiin ja vielä pimeämpää kun tultiin takaisin. Kososen Caminaan meitä tuli kolme ukkelia ja teimme Rellun kanssa rehvit Heinolaan, josta noukimme kyytiin Ruuskasen Hannun (tai ainakin niin piti), josta matka jatkuisi kohti Laukaata.

Mutta omaksi harmikseen Hannu olikin saanut kauhean lentsun viikolla, eli hän oli estynyt, sillä ilmakin oli kolea ja sateinen ynnä tuulinen, se olisi vain pahentanut olotilaa, kun edessä olisi rankka päivä (ja se huomattiin).

Hannun olo oli helppo huomata, kun nokka oli kuin Petteri-porolla ja kroppa tärisi kuin olisi ajanut jonkun muun merkkisellä kiesillä huonolla mökkitiellä (ei saa haukkua muita autoja). Siispä matka jatkui viiden päättäväisen ja terveen miehen voimin. Juttu luisti ja matka eteni.

Puolessa välissä matkaa huomasi, että talvi oli edellisenä yönä tullut niille seuduille ja lumisohjoa oli tien pinnalla yli viisi senttiä ja se aiheutti renkaan alle joutuessaan jonkinasteista sohjoliirtoa, joka tuntui kannikan alla kuin olisi patjalla ratsastanut. Mutta Timo sompasi Caminaa varmoin ottein, vaikka takapää välillä mutkissa ja risteyksissä kävikin apukuskin ikkunan kohdalla, jääden kuitenkin aina lopulta meidän taaksemme, joka oli hyvä se.

Viimein käännyttiin päätieltä sivuun ja ajettiin noin viisi kilometriä jonkin kylän läpi ja käännyttiin pitkälle metsätielle, sitä ajettiin noin kolme kilometriä ja tultiin pihapiiriin järvenrantaan.

Silloin jo toinen "kamiina" näkyikin savisen ja tosimärän pellon takana maahan uponneena. Vaihdettiin työvaatteet ja lämmintä ylle oikein kunnolla (oli meinaan kylmää ja räntää ja vettä tuli vuoron perään).

Tässä sitä on hakijaa odotettu jo/vasta 10 vuotta.

Sitten alkoi renkaiden, jarrurumpujen, vaijerien, työkalujen, tunkkien, akun, lankkujen ym. Romppeiden kanto autojen luo. Sen jälkeen alkoi vasta oikein työ, kun eka Camina piti nostaa savesta ylös ja kumipyörille.

Maha ja akselit syvällä saven sisässä.

Isoilla pitkillä lankuilla kammettiin toista kylkeä ylös ja tavaraa auton alle, sitten tunkkia ja rotia ja nostoa ja sitten pyörät kiinni (kuulostaa helpolta, mutta ei sitä ollut, siinä hiki lensi ja kitalaki kuivui).

Camina kohoaa savesta.

Etupyörät saatiin jopa pyörimäänkin nahkeasti kun annettiin vähän moksaa ja väännettiin pitkällä vipuvarrella väkisin pyörimään. Uskomatonta on se, että vaikka kamina oli ollut 10 vuotta mutaan uponneena, oli pohjassa ehjiä kohtia, josta tunkilla pääsi nostamaan (ohessa todistava kuvatallenne, eikä ole tietokoneella paranneltu, niin kuin eräiden muotoja kuuluisassa pelilehdessä). Samat temput tehtiin sitten takapäälle, sitten oli laita jälleen jaloillaan, pitkästä aikaa.

Pohjasta löytyi sentään ehjä paikka tunkille.

Akku paikalleen (ensin kokeiltiin käsin pyöriikö kone ja pyörihän se, ei tiisseli ollut jysähtänyt edes kymmenessä vuodessa). Ja starttausta, ei luvannut vähään aikaan, mutta kohta kyllä, mutta sitten loppui akusta virta, juuri kun alkoi vähän köhiä.

Melkein uudenveroinen kalustus, vain vähän käytössä nuhjaantunut.

Ojan yli tehtiin silta vanteista (ei sitikan) ja lankuista. Pekka ajoi Caminan ojan reunalle lankkujen päälle startilla. Hitaasti mutta varmasti. Sitten otettiin omistaja apuun traktorin kanssa ja Camina saatiin ojan yli. Sitten olikin pelkkää alamäkeä savisella pellolla. Pekka istui Caminan sisällä ja laittoi virta-avaimen päälle ja vaihteen sisään (sekin toimi). En ollut uskoa silmiäni kun kaverit sanoivat, että katsokaa se on käynnissä. Katsoin sinne ja kuulin Camina "pehmeän" käynnin, sitten tienoon peitti sininen usvapilvi eikä Caminaa enää näkynyt mutta ääni kuului pilven sisästä. Se oli hienoa. Sen jälkeen kuului vielä ihanampi ääni kun talon isäntä sanoi, että pidetäänpäs pieni breikki, niin hän tekaisee meille kahveet ja kyytipojaksi sokerikorput. Kyllä ne maistuivatkin (kiitos isännälle).

Ensimetrit kymmenen vuoden levon jälkeen.

Sen jälkeen alkoi vielä isompi homma kun toinen Camina oli talvella aikoinaan työnnetty traktorilla kuusien väliin, pyörät oli ryövätty, paitsi yksi, jarrurummut edestä pois ja mahastaan jumissa kannon päällä.

Turpa puskaan sysättynä ja maha jumissa kannon nokassa.

Kovaa kampeamista

Caminan elämäntarina vedettynä ulos kaikkien katseltavana. Oisko joskus hevosia kuljetettu.

No kailli tarpeellinen tehtiin, vedettiin traktorilla pois ja saatiin polulle, mutta töitä tehtiin rajusti sen eteen. Ja olo oli sikäli tasapuolinen, että hiki pukkasi sisältä ulos ja sadevesi ulkoa sisään. Niin oli tasaisen märkä olo, niin ja nälkä ja jano, kun olin niin pökö, etten tajunnut että siihen menee melkein vuorokausi, joten en eväitä tajunnut tehdä.

"Pientä" säätöä..

Pantiin "disuli" hinaukseen ja toinen Saviemin lavalle ja alettiin paluumatka. Kello oli 18.30 lähtiessämme pihasta kohti Lahtea. Matkalla pysähdyttiin tankkaamaan autot ja itsemme. Arvata saattaa, että kukueemme keräsi ansaittua huomiota, ällistelijöitä riitti, jopa niin paljon, että eräs mersukuski ajoi asemalla viereemme ja tokaisi, että taitaa pojilla olla vähän hommia tiedossa ennen kun noi kulkee, sanoin siihen, että kulkeehan ne jo. Veivasi ikkunan kiinni ja lähti hymyn pilke silmäkulmassa. Kiva mies, ymmärsi meidän hulluuden.

Kyytiin vaan ja "Renun" nokka Lahtea kohti.

Matka jatkui ja nopeutemme oli ylämäessä 30km/h ja alamäessä jopa 80km/h. Eli viittäkymppiä (noin) tultiin kotia kohti, tauko vielä pidettiin, kännyihin puhuttiin ja taas matkattiin. Kiva, että Pekka ei nukahtanut hinattavan auton rattiin, eikä takapää jäänyt jäänyt tielle (vaikka jotkut olivat varmoja, oli sen verran kuulemma takapää vispannut). Perillä oltiin noin 23.00 ja Pekan auto jäi oman työmaan pihaan, Timon auto taas matkasi hänen kotipihaansa. Sitten hyvää yötä, uni maittoi.

Tässä laitankin kiitokset koko porukalle, oli kiva reissu, otetaan taas uusiksi kun löytyy lisää "viiksiaarteita".

Lehden toimitukseen myös kiitos kun teette niin hyvin lehteä ja osaatte tulkita nämä nuolenpääkirjoitukset (Masa on meidän tulkki, toim. Huomautus) luettavaan ja ymmärrettävään muotoon.

Kaikille antoisia askarteluhetkiä ja mahtavia ajokilometrejä harraste/ajoauton parissa… jos verottaja sen suo.

Terveisin Manu Huvila

Ps. lopuksi vielä kiitokset kaikille jotka ovat juttujaan lehteen laittaneet, ovat olleet mielenkiintoista ja kivaa luettavaa. Lähettäkää ihmeessä lisää.